Eilen käytiin sitten Äänekoskella ampumassa. Jos nyt jotain positiivista tahtoo sanoa, niin täytekakku oli hyvää. Negatiivista oli se, että tuli oltua jo kisassa "kahvilla".

Mitä taas tulee siihen varsinaiseen urheilupuoleen, niin voisi likimain kopioida tuon veteraanikisan selostuksen: tulos sama ja yhdellä kasilla tälläkin kertaa. Erojakin kyllä oli. Tällä kertaa en jännittänyt niin sairaasti. Alku lähti poskelleen minulle aika harvinaisesta syystä: koelaukauksilla ei tullutkaan kohdistus ihan nappiin ja taisi eka sarjaan (94) tulla neljä hyvää alaysiä. Oli kuitenkin sellainen olo, että kyllä tämä tästä vielä pelastetaan edes sille tasolle, ettei isosti tarvi hävetä. Pelastusoperaatio sujuikin jotenkuten jonkin aikaa: toinen sarja 97, kolmas 96. Vaan eikös pitänyt taas lopussa alkaa haromaan tyhjää. Tais viimeiseen sarjaan (94) tulla peräjälkeen kasi ja kolme ysiä eli siinä sitä taas oltiin 381:ssä eikä se siitä miksikään muuttunut, vaikka ite tulkkasin (perhana kun ei edes osaa noita alkeellisimpia tuomarihommiakaan).

Nokipiin Ville teki 392 eli meikä on ilmeisen hyvä valmentaja, kun ottaa noinkin reilusti taas valmennettavaltaan turpiin (tästäkin on tulossa näemmä tapa).

Annoin kisan päätteeksi kiväärin Veijon matkaan. Ei siksi, että olisin päättänyt luopua lajista, vaan jotta Veijo testaa sen vielä penkistä ihan varmuuden vuoksi. Syynä tähän oli, että parissa viime kisassa on ollut turhan usein tunne, että reikä taulussa on jossain muualla kuin mihin oletti sen ampuneensa. Eli tarkistetaan pyssy ja jos se käy (kuten liki varmaa on), niin voikin keskittyä sitten taas ihan omaan ryhdistäytymiseensä.

Vielä tässä ehtii ryhdistäytyä. Kun hoitaa nuo ressukisat ja SM:t kunnialla, niin eiköhän jää impparikaudesta ihan hyvä maku suuhun. Tosin impparikausi ei välttämättä vielä SM-kisaan lopu. Kesällähän on ne pappojen kansainväliset (=veteraanien PM-kisat) ja niissä saattaa kuulu myös imppari meikän ohjelmaan.