Loppukausi sitten oikeastaan tuskailtiin sen kanssa, että polviasento ei kaikenmaailman yrityksistä huolimatta vieläkään kulkenut yhtään. Kyllähän sitä tuli kesän mittaan muutama ihan kohtuullinen kolmiasentoinen ammuttua, mutta vähän mieltä kaivertaa, että mitäs ne olis ollut, jos polveltakin osais. Kyllä kuitenkin hyvänä päivänä 575-580 olis paljon kivempi nimen perässä kuin himpun päälle 570. Kun piekkarikauden lopetin Kyröön maljassa (joka sekin meni ihan poskelleen) elokuun lopussa, niin oli sellainen tunne, että ei enää yhtään haluttanut ko. lajia ampua vähään aikaan. Joskus ollut toisenkinlaiset fiilikset kauden loppuessa - on harmittanut kisojen loppuminen ikäänkuin kesken.

Onneksi kivääriammunta on vähän muutakin kuin polviasentoa. Reserviläissarjan viimeinen kisa oli kotikisa, joten nyt ainakin oli tuuliviirit. Toisaalta kyllä oli onnistumisen pakkokin, sillä mielessä kaiversi viimekesäinen pisteen tappio Salilan Jukalle ko. sarjassa. Sitäpaitsi yhäkin oli tältä kesältä tekemättä kunnon tulos kotiradalla makuulta - 589 oli kait tehty jo puolen tusinaa kertaa.

Keli ei kyllä kovin otollinen ollut: sateista pilvistä ja aika tuulistakin. Eikä muutenkaan ollut kovin hyvä tilanne siinä mielessä, että olin viettänyt päivän enimmäkseen tien päällä. Ja sitten kun vielä Ratinen oli järjestänyt ohjelmaa ennen kisaa (ministerivierailua, palkintojenjakoa ja haitarinsoittoa), niin alkoi herätä epäilys, että pääseeköhän tässä päivännäöllä edes ampumaan.

Positiivisella puolella oli taas se, että henki oli korkealla; kyseessä oli sama päivä jona suomalaiset ampujat ottivat olympiamitalit. Ennen kisan alkua katselin keliä ja mietin kannattaako siihen hyviä paukkuja tärvätä. Valaistus oli vähän rajoilla ja tuultakin oli, mutta toisaalta oli siinä välissä sellaisiakin hetkiä, ettei hirveä pakko ollut mahdottomaan puhuriin ampua ja eiköhän valokin riittäisi kun vähän isontaisi etureikää. Ampumapaikkakin oli jonkin verran suojassa siellä radan alkupäässä. Joten ei muuta kuin "veteraalit" esiin ja etunojaa.

No, siitä tulikin lopulta sitten ihan jännää positiivisessa mielessä pitkästä aikaa. Viimeisiä laukauksia ampuessa melkein sukat pyöri jalassa. 595 (99+99+100+98+99+100). Eli kotiradan kirous tuli nujerrettua.

Kun paremmissa kisoissa ei pärjää, niin pitää sitten yrittään päteä pienemmissä tapahtumissa. Ajattelin, että kaunistelisin tuloksiani loppukesästä reserviläisten piirikunnallisen tason sarjakisassa ja uhraisin yritykseen jopa jonkin verran parasta patruuna mitä kaapista löytyy.

Ensimmäinen tilaisuus paikallisen tason "kasvojenkohotukseen" oli Jämsänkoskella heti SM-kisaa seuraavana maanantaina. Keli kyllä näytti aika tuuliselta, mutta aattelin, että se voisi olla hallittavissa kun sitä nyt oli SM-kisoissakin treenattu. Niinpä sitten ajelin Jämsänkoskelle.

Auto parkkiin katoksen taa, romppeet käsiin ja leuhkasti sisään katoksen ovesta. Ensimmäisenähän meikä tietysti katsoo, että miten ne viirit heiluu tuulessa - tai olis katsonut, jos olis ollut mitä katsoa. Tuuliviirejä ei ollut - tai no yks rättinaru viisi metriä ennen tauluja oli, mutta sehän ei mitään oleellista tietoa anna. En tiiä sanoinko ääneen mitään rumaa, mutta tein aika pikaisen täyskäännöksen ja suuntasin takaisin Jyväskylään.

Kun turhan ajomatkan aiehuttama kiukku ei loppuillastakaan vielä ollut tasaantunut, niin laitoin pienoisen sähköpostikirjelmän jakeluun tuon reserviläistouhun pyörittäjille ja erityisesti Jämsänkosken kisan vetäjille. Sanoin siinä, että jos kerran kisoja pidetään ja niistä ihan osallistumismaksutkin peritään, niin kyllä jonkinlaista minimivaivannäköä pitäs järjestelyjen suhteen nähdä. Sanoin, että minusta on aika saamatonta, ettei narua ja viirikangasta saada hankituksi. Varsinkin kun tästä asiasta oli jo aiemmin useampaan kertaan mainittu ja tuulta yritetty lueskella ruohikon liikkeistä.

Alkuun päästyäni annoin samaan syssyyn tulla mielipiteeni jämsänkoskelaisesta taulutuomaroinnista - siellähän on aina perinteisesti ollut huono kymppi 9 pistettä (ainakin erään tietyn vanhemman miehen tulkatessa). Keväällä kun siellä edellisen kerran olin kisoissa. Katsoin tauluni ja kun siellä oli muutama nipun uloin huono kymppi (ammuttiin 5ls/taulu) katsottu ysiksi, niin menin  kysymään, että onko herra taulutuomari katsonut nämä levytulkilla. Ei ollut, ei nimittäin sattunut olemaan sellaista ja alkoi siinä mesoa, ettei muuta osumia jälkeenpäin ja että ne on ihan selviä ysejä. Sanoin, ettei tarvitse muuttaa, mutta lukee kuitenkin sen mitä tuomarikortin, jos sellaisen omistaa, takapuolella lukee ja hankkii sen levytulkin - ja opettelee käyttämään sitä.

No, ko. henkilö veti "herneen nenäänsä" kritiikistäni. Toivotteli meikän pysymään suuremmilla kisa-areenoilla, missä toivottavasti saan riittävästi eteeni tuuliviirejä ja tarpeeksi pisteitä ja sanoi lopettavansa kisojen järjestämisen. Tuumasin, että kyllä minulla ampujana on pienissäkäin kisoissa tietyt oikeudet ja niistä aion pitää jatkossakin kiinni ja että hänen tuomarikurssin käyneenä kyllä pitäisi olla varsin hyvin perillä siitä. Tuohon kisojen järjestämisen lopettamiseen en viitsinyt kommentoida -  tosin teki mieli heittää, että tätä sanasotaahan ei käytäisi nyt, jos olisit ihan oikeasti järjestänyt kisat.

Jooh, tuon paapparaisten PM-kisan jälkeen pääsi onneksi murehtimaan toisenlaisista asioista joksikin aikaa; kuten siitä miten saa populan mahtumaan asuntoautoon ja sen auton Ahvenanmaalle ja takas. No, unohtu siinä ainakin ampumaurheilu joksikin aikaa ja tulipa hyvää hermotreeniä.

Reisusta palattua syvennyttiin sitten taas ampumaurheiluun. Pikkasen pohdittiin taas polviasennon mystiikkaa - mystiseksi se jäi yhäkin. Makuulta yritin taas metsästää sitä 590:ää kotiradalla, kun oli KSA:n mestaruuskisat. Lähellä oli taaskin vaan ei ihan: 589 sain kun muutaman kerran petasin asennon uudestaan (en sentään asetta). No, se kyllä oli keliin nähden aika hyvä tulos sillä kertaa.

Viikonloppuna oli sitten vähän isommat mestaruustaistot. Lauantaina täysottelu. Makuu meni jotenkuten (390). Pysty meni enimmäkseen hyvin, mutta viimeisessä sarjassa tuuri (siitähän se tietenkin oli kiinni) petti: aloitus kasilla eikä kymppiä meinannut enää saada mitenkään. Ja kun lopulta sai sen viimeisen sarjan ysin vauhtiin, niin eikös pitänyt viimeisellä tulla taas vaihteeks sellanen haamuosuma. Mielestäni oli hyvä lähtöä ja kuikuilin kieli pitkällä putkeen, että taisin lopettaa kympillä, vaan seiskassa oli. Eli pysty 368. No, ei mikään huono tilanne vielä kuitenkaan. Vaan polven jälkeen oli. Siinä vedettiin kesän (ja ehkä vuosituhannen) huonoin polvi 361. Meinas ajoittain mielenrauha rakoilla, kun hyvästä laakista oli aina hyvä ysi ja pikku virheestäkin oltiin sitten jo kasin puolella. Eikä yhtään mieltä ylentänyt sekään huomio, että joukkuemitali meni sivu suun muutamalla pisteellä... eli lähinnä meikän polvitupelluksen takia.

Seuraavana päivänä ei tarvinnut onneksi ampua kuin tuota matalempaa "hihnaa". Joukkuekisan tulos 582 kun oikein kovasti yritti. Saattoi olla kyllä hiukan pahanpuoleinen keli siinä toisessa erässä. Pelkäsin vähän, että tais jäädä henkilökohtainen kisa tänä vuonna haaveeksi. Vaan ei tehnyt edes tiukkaa: 576:lla meni jatkoon vielä siitä erästä - eka erässä raja oli 581. Meillä vähän joukkuetouhu kärsi siitä, että oli kaksi ampujaa oloiltaan vaikeammassa erässä, vaan tuskin tuo mitään ratkaisi.

Henkilökohtaisessa kisassa tuuli ehkä aavistuksen hellitti, vaan oli siinäkin tekemistä. Aloitus 98. Toiseen sarjaan (96) tuli turhan monta ysiä ihan rohkeuden puutteesta, kun ei oikein ollut uskallusta tarpeeksi ruuvata virtauksen muuttuessa. Jatko meni sitten kyttäillessä ja lärpätysten sekaan ampuessa ihan kohtuullisesti ...99+98+98. Viimeisessä sitten sain nauttia yllättäin huippukelistä: aurinko meni pilveen ja tuuli rauhoittui lähes täysin. Jälkikin oli sitten sen mukaista: yhdeksän sisäkymppiä ja yksi 9,9 (huono laukaus). Lopetustaulu oli ehkä paras mitä ikinä olen ampunut: luultavasti 2x10,9. No 588 eli ei aihetta suurempaan juhlaan, jollei murheeseenkaan. 590 oli finaaliraja ja 595 piikkipaikka (Hirmuisella P. Saarella).

Oli kyllä mahaltaan ampumiskisoiksi aika vääntöjä molemmat oikukkaan tuulen ja valaistuksen takia.

Kolmantena päivänä sitten ammuttiin kaukaa. Pitkäksi meni kyllä muutenkin... tulin radalle alkuperäisen aikataulun mukaan hyvissä ajoin eli ennen puolta päivää. Menin katokseen ja hiukan äimistelin Markon Aarnea, joka putsaili pyssyään ja oli jo tuloskin taululla: "Sä ammuit jo?" "Joo, eriähän muutettiin eilen". Olisin kyllä tykännyt, että asiasta olis joku kertonut mullekin. Meni siitä Kivisalmen Eikalta sitten kysymään, että lähenkö kotiin vai kilpailenko... tosin saatoin jonkin verran värikkäämmin asian ilmaista.

No, kyllä nuo vielä "viivalle" laski. Aamusta kyllä olis voinut olla parempi keli - nyt oli taas kohtuu reipas puhallus jo. Makuulta ei sitten mitään ampumisen tapaistakaan. Oli sitä tuultakin, mutta jotenkin olin pihalla muutenkin. 381 (95+95+97+94). Pysty 186 (93+93). Yksi seiska tuli pystystä, mutta muuten ihan hallittua. Polvelta olis mennyt ihan tarpeeksi huonosti muutenkin, joten ei olis tarvinnut antaa tasoitusta ampumalla yhtä laakia väärään tauluun: 184 (90+84). No, pitää kait olla onnellinen, että oli kaikki edes jossain taulussa - eikä esim. vieruskaverin koivessa. Lohduksi pronssi molemmista.

Katos kyllä motivaatio pitkän matkan suhteen tältä kesältä. Saa nähdä milloin palailee ja tarviiko sen eteen vaihtaa piippu tai jotenkin muuten piristää itseään (mistähän sais halvalla aivopesun?). No, jos tästä viimeisestä kisapäivästä jotain hyvää yrittää löytää sen lisäksi, ettei kukaan kuollut, niin ehkä se, etten viikonlopun aikana hävinnyt kenellekään pystystä. Impulla se oli lähellä, piekkarilla ei likikään ja pitkältä matkaltakin jäi reilu 2p Markon Aarnen pystyyn rakoa. Sellanen makuuspesialisti mä oon :=/

Toisena kisapäivänä pääsikin sitten päälajin pariin eli piekkariin.

Jo ennen kisan alkua oli pientä ylimääräistä puuhaa. Huomasin nimittäin, että poskipakan puuosa oli melkein irti - puuruuvit korkanneet. Tällä kertaa en korjannut teipillä, koska satuin kiväärilaukun vällyjen välistä löytämään pari vähän pidempään ruuvia, joilla tuntui pysyvän. Taas tuli todistetuksi miten turhaa onkaan siivota varustelaukkujaan.

Keli oli ihan hyvä: tarkeni, enimmäkseen tyyntä - valaistuksen vaihtelu, tai sen ajoittainen puute, oli oikeastaan ainoa isompi ongelma makuukisan aikana. Kisa alkoikin ihan mukavasti 98-100... eli kerrankin hyvä pohja asentokisaan. Kolmannessa sarjassa laukaisukoneisto vähän "varoitti": tuli viivaysi, kun laukesi jo kosketuksesta. Sen jälkeen kuitenkin tuntui taas toimivan aika kivasti, joten en lähtenyt ruuvailemaan. Ajattelin, jospa se oli ohimenevää. Vaan eipä ollut. Neljännessä sarjassa lähti sitten niin, etten oikein edes tuntoa liipaisimeen noteerannut - kyllä kasikin joskus tuntuu ihan hyvältä osumalta :). Nyt otettiin sitten se pieni kuusiokoloavain käyttöön ja väännettiin himppu virekynnystä karkeampaan päin. Loppukisassa sitten meni sitten jotakuinkin normaalisti, joskin vähän oli vaikeita liipaisuja olevinaan. Lopuksi saattoi todeta, että tuo "konevika" vei meikältä voiton, sillä jäin pisteen erolla hopealle. Meikän tulos 587 (98+100+97+96+97+99) ja Markon Aarnella piste enemmän. Vanhempien äijien sarjassa tuolla ei tosin olis ees ollut mitaleilla.

Ennen pystyä vääntelin taas hiukan laikaisukoneiston ruuveja: vähän virekynnystä tarkemmalle ja himppu vastusta lisää. Tavoitteena oli saada aavistuksenomainen venyminen pois ja kuitenkin pitää toiminta luotettavana. Pystystä olikin sitten ihan hyvää ampumista: ei jännittänyt pahasti ja järkikin pysyi matkassa. Ainoa kasi taisi tulla taas kolmanneksi viimeisellä. 188 (95+93) eli ei valittamista.

Polvi oli sitten taas sitä itteensä. Ensin pari kasia ja sitten pelastautumista ja kun vähän ollaan väljemmillä vesillä niin aletaan taas tössiminen. 185 (95+90) eli siinä meni hyvä tulos piloille. Tai no......... noistahan tulee 571 (198+188+185) eli kyllähän se aika hyvä kuitenkin on ja muut n.10p perässä. Joten ei sitä oikein osannut masentua kuitenkaan. Tämän päivän kisa oikeastaan kuvastaa varsin hyvin koko kilpailukautta: makuu toimii ajoittain, pysty on luottoasento ja polvelta vaan yritetään selvitä jotenkin.